Tällä otsikolla käsittelin koulutususkon asioita omassa kandidaatin työssäni vuonna 2010 ja tämän saman koulutususko-aiheen käsittelemistä olen jatkanut parhaillaan työn alla olevassa pro gradu tutkimuksessani. Kyseinen aihe on mielestäni mielenkiintoinen ja oman tutkimukseni kautta olen päässyt syventymään sellaisiin asioihin, jotka varsinkin valmistumishetken ollessa käsillä tuntuvat ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Veikkaan, että aika moni muukin opiskelija on pohdiskellut kohdallaan opiskelujensa mielekkyyttä ja järkevyyttä mm. tulevan työllistymisensä suhteen. Siitähän koulutususkossa on loppujen lopuksi kyse. ”Kuka saa ja kenelle annetaan,” siis kuka saa töitä ja millä perusteella?
Kandidaatin työn pohjalta on perusteltua väittää, että ihmisillä riittää koulutusoptimismia. Vaikka työmarkkinoiden osalta on tapahtunut paljon muutoksia, verrattuna esimerkiksi 1900-luvun alkuun, löytyy ihmisiltä yhä uskoa koulutuksen suhteen vielä 2000 luvulla. Suureksi osaksi koulutus on pitkän historiallisen kehityksen tulos, josta on tullut samalla myös koko kansan velvoite ja suurelle osalle ”pakko”. Tästä syystä voikin ajatella, että ihmiset haluavat kouluttautua jo kouluttautumisen velvoitteen takia mahdollisimman korkealle. Näin hyöty ajallisen investoinnin suhteen on yksilölle mahdollisimman suuri. Lisäksi työelämä toivoo hakijoiltaan usein korkeaa koulutusta ja monipuolisia työelämän taitoja. Tästä hyvänä esimerkkinä on Rouhelon julkituoma tutkimusraportti, jonka mukaan työelämän keskeiset muutokset tulevaisuudessa liittyvät seuraaviin asioihin:
- Epätyypillisten työsuhteiden ja epätyypillisten työaikojen lisääntyminen
- Teknologian lisääntyminen
- Kansainvälistyminen
- Koulutuksen korostuminen
- Työväestön ikärakenteen muuttuminen
Edellä lueteltu lista on tehty ennen kaikkea akateemisesti koulutettuja silmällä pitäen.
Näyttää siltä, että elinikäinen oppiminen ja itsensä kehittäminen ovat tulleet jäädäkseen. Työelämä vaatii ihmiseltä entistä nopeampaa ja korkeampaa koulutusta nuorella iällä. Parikan mukaan ”kilpailu työelämässä on jatkuvasti kiristynyt ja koventunut, ja nykyään taistelua käydään paitsi työelämässä menestymisestä, myös työpaikkojen saamisesta ylipäätään. Vaatimustaso tuntuu esimerkiksi työpaikkailmoitusten perusteella nousevan jatkuvasti. Nykyisin korkeakoulututkinnon suorittaneen työnhakijan tulisikin vain hieman kärjistäen olla sosiaalisilta ja viestintätaidoiltaan lahjakas, useita erityistaitoja omaava yleisosaaja, joka lisäksi hallitsee sujuvasti vähintään viisi kieltä ja liikkuu kansainvälisissä ympäristöissä kuin kotonaan. Lisäksi hänen tulee tietysti olla nuori, mutta ei kuitenkaan liian nuori, ja relevantti, mielellään johtamiseen liittyvää työkokemusta tulee olla vähintään viisi vuotta. Samoilta henkilöiltä vaaditaan joskus siis ristiriitaiseltakin vaikuttavia taitoja ja ominaisuuksia. Pitää olla esimerkiksi ryhmätyötaitoinen yksinpuurtaja, tai kansainvälisesti suuntautunut paikallisosaaja.” Edellä esitetty lainaus tuntuu kohtalaisen tiukalta kuvaukselta nykypäivän työelämän osaajasta, mutta tästä huolimatta voin itsekin allekirjoittaa kyseisestä tekstistä osan.
Esimerkiksi oma koulutuspolkuni on kulkenut ammattikorkeakoulun kautta yliopistoon asti. Tämä on tapahtunut osaksi siitä syystä, että usko koulutuksen voimaan on itselläni suhteellisen korkea. Vaikka tänä päivänä todellisuus koulutuksen kannattavuuden suhteen näyttääkin hieman liioitellulta, on koulutuksella yhä merkitystä sosiaalisen nousun suhteen. Korkeakoulutetulla ihmisellä on paremmat mahdollisuudet taloudelliseen menestymiseen, kuin matalasti koulutetulla. Koulutusoptimismiin on siis syytä jokaisella ihmisellä yhteiskunta-asemaan katsomatta. Tilastot puoltavat sitä, että korkeasti kouluttautuminen on yksilön näkökulmasta katsoen suotavaa. Nimenomaan työmarkkinat ovat kiinnostuneita korkeasti kouluttautuneista. Vai ovatko sittenkään? Milloin yksilö on esimerkiksi kouluttautunut liikaa työnantajan näkökulmasta katsottuna? Tähän aiheeseen olisi mielenkiintoista syventyä tarkemminkin…
Tähän loppuun sopii hyvin kuitenkin lausahdus, ”vähiin käy ennen kun loppuu”, sillä tällä hetkellä omat kasvatustieteen maisteri-opintoni vetelevät pikku hiljaa viimeisiään. Jäljellä on enää viimeinen opetusharjoittelupätkä, sekä gradun loppuun saattaminen ennen valmistumista. On mukava katsoa matkaansa taaksepäin ja todeta, että maaliviiva häämöttää pitkän urakan jälkeen aivan silmien alla. Silti samaan aikaan takaraivossa jyskyttää armoton epävarmuuden tunne omaa tulevaisuutta kohtaan. Tie on avoin, niin hyvässä, kuin pahassa.
Hyvää kevättä!
Teemu Ahtonen
Kirjoittaja on maisteriksi valmistuva yleisen kasvatustieteen pääaineopiskelija.
Lähteistöä
Hirvi, V. 1996. Koulutuksen rytminvaihdos. 1990-luvun koulutuspolitiikka Suomessa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Parikka, A. 1999. Ekonomi vai tradenomi? Kaupallisen alan korkeakoulutus 1990-luvulla. Turku: Painosalama Oy.
Rouhelo, A. 2001. Akateemisten työllistyminen, tulevaisuuden muutostuulet ja piilevät työmarkkinat. Turku: Painosalama Oy.
Kandidaatin työn pohjalta on perusteltua väittää, että ihmisillä riittää koulutusoptimismia. Vaikka työmarkkinoiden osalta on tapahtunut paljon muutoksia, verrattuna esimerkiksi 1900-luvun alkuun, löytyy ihmisiltä yhä uskoa koulutuksen suhteen vielä 2000 luvulla. Suureksi osaksi koulutus on pitkän historiallisen kehityksen tulos, josta on tullut samalla myös koko kansan velvoite ja suurelle osalle ”pakko”. Tästä syystä voikin ajatella, että ihmiset haluavat kouluttautua jo kouluttautumisen velvoitteen takia mahdollisimman korkealle. Näin hyöty ajallisen investoinnin suhteen on yksilölle mahdollisimman suuri. Lisäksi työelämä toivoo hakijoiltaan usein korkeaa koulutusta ja monipuolisia työelämän taitoja. Tästä hyvänä esimerkkinä on Rouhelon julkituoma tutkimusraportti, jonka mukaan työelämän keskeiset muutokset tulevaisuudessa liittyvät seuraaviin asioihin:
- Epätyypillisten työsuhteiden ja epätyypillisten työaikojen lisääntyminen
- Teknologian lisääntyminen
- Kansainvälistyminen
- Koulutuksen korostuminen
- Työväestön ikärakenteen muuttuminen
Edellä lueteltu lista on tehty ennen kaikkea akateemisesti koulutettuja silmällä pitäen.
Näyttää siltä, että elinikäinen oppiminen ja itsensä kehittäminen ovat tulleet jäädäkseen. Työelämä vaatii ihmiseltä entistä nopeampaa ja korkeampaa koulutusta nuorella iällä. Parikan mukaan ”kilpailu työelämässä on jatkuvasti kiristynyt ja koventunut, ja nykyään taistelua käydään paitsi työelämässä menestymisestä, myös työpaikkojen saamisesta ylipäätään. Vaatimustaso tuntuu esimerkiksi työpaikkailmoitusten perusteella nousevan jatkuvasti. Nykyisin korkeakoulututkinnon suorittaneen työnhakijan tulisikin vain hieman kärjistäen olla sosiaalisilta ja viestintätaidoiltaan lahjakas, useita erityistaitoja omaava yleisosaaja, joka lisäksi hallitsee sujuvasti vähintään viisi kieltä ja liikkuu kansainvälisissä ympäristöissä kuin kotonaan. Lisäksi hänen tulee tietysti olla nuori, mutta ei kuitenkaan liian nuori, ja relevantti, mielellään johtamiseen liittyvää työkokemusta tulee olla vähintään viisi vuotta. Samoilta henkilöiltä vaaditaan joskus siis ristiriitaiseltakin vaikuttavia taitoja ja ominaisuuksia. Pitää olla esimerkiksi ryhmätyötaitoinen yksinpuurtaja, tai kansainvälisesti suuntautunut paikallisosaaja.” Edellä esitetty lainaus tuntuu kohtalaisen tiukalta kuvaukselta nykypäivän työelämän osaajasta, mutta tästä huolimatta voin itsekin allekirjoittaa kyseisestä tekstistä osan.
Esimerkiksi oma koulutuspolkuni on kulkenut ammattikorkeakoulun kautta yliopistoon asti. Tämä on tapahtunut osaksi siitä syystä, että usko koulutuksen voimaan on itselläni suhteellisen korkea. Vaikka tänä päivänä todellisuus koulutuksen kannattavuuden suhteen näyttääkin hieman liioitellulta, on koulutuksella yhä merkitystä sosiaalisen nousun suhteen. Korkeakoulutetulla ihmisellä on paremmat mahdollisuudet taloudelliseen menestymiseen, kuin matalasti koulutetulla. Koulutusoptimismiin on siis syytä jokaisella ihmisellä yhteiskunta-asemaan katsomatta. Tilastot puoltavat sitä, että korkeasti kouluttautuminen on yksilön näkökulmasta katsoen suotavaa. Nimenomaan työmarkkinat ovat kiinnostuneita korkeasti kouluttautuneista. Vai ovatko sittenkään? Milloin yksilö on esimerkiksi kouluttautunut liikaa työnantajan näkökulmasta katsottuna? Tähän aiheeseen olisi mielenkiintoista syventyä tarkemminkin…
Tähän loppuun sopii hyvin kuitenkin lausahdus, ”vähiin käy ennen kun loppuu”, sillä tällä hetkellä omat kasvatustieteen maisteri-opintoni vetelevät pikku hiljaa viimeisiään. Jäljellä on enää viimeinen opetusharjoittelupätkä, sekä gradun loppuun saattaminen ennen valmistumista. On mukava katsoa matkaansa taaksepäin ja todeta, että maaliviiva häämöttää pitkän urakan jälkeen aivan silmien alla. Silti samaan aikaan takaraivossa jyskyttää armoton epävarmuuden tunne omaa tulevaisuutta kohtaan. Tie on avoin, niin hyvässä, kuin pahassa.
Hyvää kevättä!
Teemu Ahtonen
Kirjoittaja on maisteriksi valmistuva yleisen kasvatustieteen pääaineopiskelija.
Lähteistöä
Hirvi, V. 1996. Koulutuksen rytminvaihdos. 1990-luvun koulutuspolitiikka Suomessa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Parikka, A. 1999. Ekonomi vai tradenomi? Kaupallisen alan korkeakoulutus 1990-luvulla. Turku: Painosalama Oy.
Rouhelo, A. 2001. Akateemisten työllistyminen, tulevaisuuden muutostuulet ja piilevät työmarkkinat. Turku: Painosalama Oy.
Oisko mahdollista saada linkkiä graduusi?
VastaaPoista